Hieno kesä valuskelee joidenkin harmiksi ja toisten iloksi muistojen maisemiin. Viimeisten kesärippeiden kaihossa pulpahtaa lämpimästi silmiini Hannele Hakalan aforismi.
Mies lakaisee asfalttia, tulta iskee luuta, pihahtelee hiki iholla,
kompostiin kesä kolisten katoaa.
Nurmella, aivan liki, syksy nostelee salsahameensa helmoja
tuulen tanssikäsi jo uumallaan.
Vaikka kesä ilmojen puolesta olikin lenseä, traagiset tapahtumat maailmalla pistivät miettimään ihmiseksi tulemisen ja ihmisenä olemisen ankaraa draamaa. Onko meillä osaa tai arpaa näissä elämisen surullisissa kohtauksissa, joissa todellinen katharsis jää toteutumatta. Mistä se viha tulee ja miksi. Kuinka paljon ns. sivistyneet sivilisaatiot kantavat sisällään patoutunutta ihmisyyden irvikuvaa, ja missä kaikkialla, ja miten, se vielä purkautuukaan?
Filosofi Eero Ojanen sanoo sivistys.net -verkkosivuilla, että sivistystyöhön kuuluva ihmistä kunnioittava asenne on estänyt kauheuksien laajempaa toteutumista muiden muassa antamalla ihmisille paikkoja yhteisössä. Niinpä. Mutta mihin ne pahuutta suitsivat, ihmisyyttä kunnioittavat ja entistäkin tarpeellisemmat sivistyksen paikat ovat meiltä markkinamörkölästä kadonneet? Voisimmeko me, sivistystyöläiset, tehdä jotakin näiden tilojen uudelleen löytämiseksi ja takaisin valtaamiseksi?
Väärinoppimisen päivillä nähdään - pimeästä pehmenneinä - kolmen kuukauden perästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti